Pohjoisen Havumetsän Viirupöllöt

Kaukana pohjoisessa havumetsässä täyden kuun kajo valaisee taigaa. Jykevistä kuusistoista kuuluu kumea ääni. “HUHUU, HUHUU”. Ääni kantautuu läpi metsikön ja palaa sieltä takaisin kaikuna kallioista.

Yksinäinen viirupöllö suuren suuret silmänsä apposen auki siellä huhuilee.  Illan hämärässä se metsästi sammakoita ja saikin yhden syödäkseen. Se on syönyt hyvin ja nyt etsiikin nyt soidinlaulullansa kumppania. “HUHUU, HUHUU” se kyselee, onko ketään muuta pöllöä lähistöllä. Hetken päästä, lentää toinen viirupöllö sen viereiselle puunoksalle. Sekin on syönyt mahansa täyteen. Pöllöt kun saalistavat ruokansa vain yön tullessa. Se oli nauttinut maittavan ruuan, kun sai vikkelän myyrän kiinni vahvoilla kynsillään. Siinä he molemmat pällistelivät toisiansa. Viirupöllö neiti oli kaunis kuin mikä. Sen kellertävän harmaa höyhenkerros kimmelsi kuun valossa. Koiras pöllö, joka huhuilikin kumppania, ihastui vallan! “Voi miten kaunis voikaan tuo toinen samankaltainen ollakaan!” Se ujelsi innoissaan uudesta ystävästään. Viirupöllö neiti oli kuitenkin vielä varovainen, toisella oksalla kummasteli tuota koirasta. Koiras pöllö kysyi, että voisiko neiti tulla lähemmäksi ja huhuili sille omalta oksaltaan. Viirupöllö neiti totteli ja avasi siipensä ja otti yhden ison siiven iskun koiraan vierelle samalle oksalle. Se pöyhisti siipensä takaisin piiloon höyhenpeitteensä alle ja oli kuitenkin vielä vähän kauempana. Se piti puun oksasta kiinni pitkillä ruskeilla kynsillään. Pikkuhiljaa se kuitenkin ujuttautui lähemmäksi askeleen verran. Samaan aikaan koiras pöllö käänsi päätänsä kutsuvasti viirupöllö neitiä kohti. Se otti kanssa pienen askeleen kohti viirupöllö ystäväänsä. Vuorotellen he lähenivät ja lähenivät toisiansa. Varovainen askel kerrallaan. Kunnes tulla tupsahtivat aivan lähekkäin. Koiras viirupöllö, niin kuin miespuolista pöllöä kutsutaan, pöyhisteli hieman rintaansa ja suki sulkiaan. Naaras pöllö, niin kuin naispuolista pöllöä kutsutaan, ujuttautui vielä yhden askeleen verran lähemmäksi koiraan kainaloon. Sillä tuli sellainen olo, että sen on hyvä olla siinä kainalossa. Siinä oli turvallista olla. Koiras pöllö hieroi päätänsä neiti viirupöllön olkapäätä vasten ja kuiskasi sille: “Neiti viirupöllö, minä taidan rakastua sinuun”.

Viirupöllöjen yhteinen elämä

Viirupöllöt päättivät jatkaa yhdessä eloaan maan päällä, sillä kaksin oli aina hauskempi mennä pimeässä metsässä. Monen monta yötä he saalistivat vuorotellen herkullisia myyriä syödäkseen ja aina välillä herkuttelivat limaisella sammakolla. Aamun sarastuksessa he lensivät takaisin kotioksalleen, vierekkäin toistensa untuvissa ja nukahtivat oksalleen. Elämä oli antoisaa ja helppoa. Jos neiti viirupöllö oli väsynyt, se sai erikoisillallisen koiras kumppaniltaan. Ja jos koiras pöllöllä tuli kylmä, se sai kääriytyä ihan kiinni neiti viirupöllöön ja lämmitellä sen pehmeissä höyhenissä. Monta vuotta kului eteenpäin. Vuodet vierivät ja pöllöjen elämä oli kivaa. Iltahämärässä herättiin yhdessä ja yöt metsästettiin ruokaa. Pöllöpari alkoi etsiä pesäkoloa ja löysivätkin katkenneesta kelopuusta täydellisen pienen pesän. Pesää he laittoivat yhdessä kuntoon, kunnes tuli auki neiti viirupöllön munia. Viirupöllö hautoi munia pesässä, kun koiras haki sille ruokaa. Lopulta talven siirtyessä kevääksi munista kuoriutui kaksi poikasta maailmaan. Nyt oli viirupöllö pari tullut isäksi ja äidiksi. He hoitivat poikasiaan tasapuolisesti ja vaaran uhatessa eivät epäröineet yhteistuumin myöskään pelottamaan häiriköitsijöitä pois. Pian poikaset oppivat lentämään ja lensivät omille teillensä ja vanha pöllö pari oli taas aivan kahdestaan. Oli taas täysi kuu ja pohjoista havumetsää valaisi sen utuinen valo. Pöllöt istua kököttivät kotioksallaan katsellen sen valossa toisiaan. Neiti viirupöllö näytti vieläkin todella kauniilta. Ja sillä oli vieläkin hyvä olla siinä kainalossa nukahtaen sen turvallisuuteen. 

Viirupöllöjen yhteinen elämä