Kilpikonna äidit aivan tietynlaiseen aikaan yöllä kömpivät ylös meren pauhuista rannalle. Mielessään taikaa ja silmissään kipinä. Ne nousevat varoen ja hiljaa tuhatpäisinä laumoina ylös lämpimästä merestä. Ne köpöttelevät varoen yhdessä yön hiljaisuudessa.

Ne nousevat niin ylös rantaviivaa, että aallot eivät enää heihin yletä. Sen jälkeen ne alkavat kaivamaan kuoppaa hiekkaan. Juuri oikeaan aikaan ja juuri oikeaan syvyyteen. Ne kaivavat kuoppaa niin kuin tekisivät hiekkalinnaa rannalla. Kun niiden etujalat väsyvät ne kaivavat jopa takajaloillaan. Hiekka pölisee ja suuret hiekkakasat muodostuvat hiljalleen joka puolelle niiden kaivaessa kuoppiaan. Sen jälkeen, kun kuoppa on tarpeeksi syvä, he laskevat sinne munansa. Sen jälkeen kilpikonna äidit peittävät huolellisesti munansa hiekkaan ja palaavat ennen aamua takaisin mereen odottamaan. Sinne rannalle jäävät munat hautuvat hiekassa ja odottavat seuraavaa taikamaista yötä. Kun tuo yö saapuu, syntyy kilpikonna poikaset. Meren pauhu kuuluu pieneksi käyneen munan sisälle. Kilpikonna poikanen vääntelehtii siellä ja se jo tahtoisi pois kuoresta. Se avaa silmiänsä hieman ja potkaisee munan kuoren rikki. Nyt se huomaa, että sitä ympäröi hiekka. Se kuulee kuitenkin meren äänen ja siitä se tietää, että se on rannalla. Yhtäkkiä se huomaakin, että sen kaikki siskot ja veljetkin murtavat munan kuorensa auki ja yhteisvoimin ne kaikki kaivautuvat kuoristansa ja hiekan alta ylös rantaan. “Vau!” Huutaa pikku kilpikonna innoissaan, kun näkee meren. Meri kutsuu sitä luokseen ja vaikka hiekan tasolta on vaikea nähdä miltä se näyttää, pikku kilpikonna tietää jo, että se on se paikka mihin pitää päästä. Siellä odottaa sen perhe ja sen äiti.

Vaarallinen taivallus kohti merta

Ensimmäinen este on jo ylitetty, kilpikonnat siskoineen ja veljineen pääsivät kuin pääsivätkin ylös hiekkakuopasta ja kompuroiden möyrivät hiekalla. Se ei ollut helppoa, koska hiekka oli pehmeää ja liukui alta pois, vaikka kuinka siinä yritti pyristellä eteenpäin. Kilpikonnilla oli aamuun asti aikaa päästä mereen, muuten tulisivat petolinnut ja popsisivat ne kitoihinsa. Yö eteni ja tähdet siirtyivät taivaanrannan toiselle puolelle. Kohta oli jo aamu. Kilpikonna oli viimeinen siskoistaan ja veljistään, joka ei ollut jaksanut vielä merelle asti. Sen edessä oli vielä iso hiekkadyyni, joka täytyisi ylittää ennen kuin se ylettäisi aaltojen rajalle. Se oli niin väsynyt. Kilpikonna sulki silmänsä, koska se oli niin niin väsynyt. Jos se kuitenkin sittenkin vain nukahtaisi siihen paikkaan, se mietti. Ja juuri ennen kuin se oli vaipumassa sikeään uneen, se säpsähti hereille! “Minä EN luovuta!” se huusi määrätahtoisesti. Katse lukittuneena mereen se kaikesta väsymyksestään huolimatta kipusi ylöspäin ja ylöspäin. Vihdoista viimein se saavutti huipun hiekkadyyniltä ja vaikka sen joka ikistä lihasta kolotti ja sen silmät eivät meinanneet pysyä auki se taapersi kohti merta. Auringon ensisäteet pilkahtelivat horisontissa ja värjäsivät jo aallon harjoja. Vaahtopäät kimalsivat ja niiden seasta huusivat kilpikonnan siskot ja veljet kannustus huutoaan. “Sinä pystyt siihen!” “Vielä vähän matkaa!”. Petolinnut liitivät jo pilvien välissä ja äkkäsivät kilpikonnan. Sen siskot ja veljet jatkoivat huutamista yhä lujempaa ja lujempaa. “Juokse pieni kilpikonna, juokse!” He kiljuivat. Yksi petolinnuista lähti nopeaan syöksyyn kohti kilpikonnaa, mutta pikku kilpikonna oli jo viimeisen hiekkadyynin huipulla ja PLUMPS vaan se veti kaikki jalkansa kuorensa sisään ja potkasi vauhtia. Se liukui hiekkadyynin alas suoraan mereen pompahtaen! Kannustuksella ja määrätahtoisuudella se pelastui, HURRAA pieni kilpikonna!

Vaarallinen taivallus kohti merta