Kohti Pintaa

Olipa kerran meduusa, joka soljui merivirtojen mukana Itämerellä. Se oli kotoisin sieltä, mutta oli nähnyt myös Atlantin suuren meren ja sen valaat ja delfiinit.

Se oli matkustanut elämänsä virtojen mukana ja oli ajautunut takaisin kotirannikolleen. Se oli korvameduusa. Sillä oli neljä rengasta sen sisällä ja sen polttimet eivät kirvelleet ihmisiä. Korvameduusa oli myös herkkä. Se tunsi vahvasti kaiken ympärillään. Se tunsi valon, vaikka sillä ei ollut silmiä, joilla se olisi nähnyt. Se tunsi painovoiman voimakkaana, vaikka se ei itse painanutkaan melkein mitään. Se tunsi kosketuksen, sen lempeän virran, joka sitä liikutteli ympäriinsä, vaikka se oli yksinkertainen meren otus. Se jopa haistoi kaiken ohi kulkevan. Se haistoi kalat ja muut meren eliöt. Ja usko tai älä, sillä ei ollut nenääkään! Se tunsi aivan kaiken. Se kuuli, ilman korvia. Ja se tiesi suunnan, vaikka sillä ei ollut kompassia. Se tunsi tärinänkin, vaikka meressä ei tärisikään niin kuin maan pinnalla tärisee. Se oli todella herkkä tuntemaan kaiken. Ja koska se tunsi kaiken niin voimakkaasti, se oli myös vahva. Sen vahvuus oli se, että se oli oppinut tuntemaan niin paljon pienen elämänsä aikana. Herkkä meduusa oli nauttinut elämästään aivan hurjasti! Se oli kuullut, että jossakin maissa meduusoja käytetään ruuaksi, se nauroi, sillä kukahan ihme nyt haluaisi syödä meduusan. “Eihän minussa edes olisi mitään syötävää!” Se tuumi. Se oli myös kuullut, että joskus meduusat viedään akvaarioiksi kutsuttuihin tekomeriin. Se ei tykännyt siitä ajatuksesta ollenkaan, olihan hän jo tottunut vapauteensa. Oli kiva olla vahva. Oli kiva olla herkkä. Mutta oli kaikista kivoin olla vapaa kuin taivaan lintu.

Kotikulmilla

Vaikka meduusa oli mennyt muualla paljon, oli nyt sen aika tulla takaisin kotiseudulleen. Se näkisi pitkästä aikaa sukulaisensa ja vanhat kotikulmansa. Se oli iloinen siitä jälleen näkemisestä. Oli yö ja se oli matkustanut meren pohjassa. Se liikkui supistaen koko pyöreää läpikuultavaa limaista kehoaan niin, että se syöksähti hieman eteenpäin, mutta meren virtaus oli kuitenkin sen pääasiallisesti kuljettanut takaisin kotiin. Eli vaikka se hieman päätti suunnastaan, oli merivirrat liian vahvoja ja veivät sen milloin mihinkin seikkailuun. Nyt oli aika nousta pintaan, siellä olisivat sen ystävät ja sukulaiset. Se sukkuloi itsensä hyvään asentoon ja sykki kovasti nostaakseen kevyen kehonsa ylös kohti pintaa. Merivirrat kuitenkin painoivat sitä pohjaan ja joka kerta kun se sai liikuttua ylöspäin, tuli virtaus, joka painoi sen takaisin siihen lähtöpisteeseen mistä se yritti nousta ylös. Monta tuntia se yritti ja yritti, mutta ei päässyt ylös meren pohjalta lähemmäksi pintaa. Se yritti ja yritti. Porskutti ja sykki menemään. Mutta ei. Se ei onnistunut yrityksissään. Sitten se päätti, että se käyttäisi sen herkkyyttä. Se tunnusteli merta. Se kuunteli missä muut olivat, vaikka sillä ei ollut korvia. Se haistoi, missä päin olisi muut kalat ja mereneliöt turvassa merivirroilta, vaikka sillä ei ollut nenää ja se suunnisti valon avulla sinne, missä voisi onnistua paremmin, vaikka sillä ei ollut silmiä eikä kompassia. Lopulta meduusa antautui merivirralle, koska se luotti sen lempeyteen. Se tunsi sen. Merivirta vei meduusan syvälle meren pohjaan, mutta yhtäkkiä virta nousikin ylöspäin ja otti meduusan mukaansa kohti pintaa. Siellä se tapasi ystävänsä vuosien jälkeen ja ylös se ei olisi päässyt, ellei olisi käyttänyt herkkyyttään avuksensa.

Kotikulmilla