Kirahvin Hirmuinen Nälkä

Kirahvi kävellä löntysti Etelä-Afrikassa, lähellä Namibian rajaa, etsien puita minkä koooorkeilta oksilta saisi näpsäistyä sen herkullisimmat ja mehevimmät lehdet suuhunsa. Laiskasti se pitkillä koivillaan tarpoi eteenpäin pensaikossa.

“Missä kaikki puut ovat?” Se mietti. Nälkä kurnaisi mahassa ja tuntui kuin joka kurnutus pyöräyttäisi mahan ympäri kuin pesukoneen linko! Nyt pitää löytää jostain ruokaa. Pitkät askeleet eivät siltikään auttaneet, sillä mihin tahansa kirahvi kulkikin, ei se siellä nähnyt yhtäkään puuta. Ei tullut puita vastaan, vaikka oli se tarponut kymmenen kilometriä etelään ja sitten kymmenen kilometriä itään. Kirahvi oli nälkäinen ja alkoi väsyä. “Mitä minä nyt teen!” Se vaikersi. Pensaikosta alkoi kuulua rapinaa ja pienen pientä röhkinää. RÖH RÖH. RÖH RÖH. Kirahvi laski pitkän kaulansa alas pensaikon juurelle katsomaan mitä siellä oikein tapahtui. Yks kaks he samaan aikaan nenäkkäin tuijottivat toisiaan! Kirahvi oli törmännyt pikkuruiseen pensassikaan! Röhkivällä äänellänsä pensassika tervehti Kirahvia: “Mikäs mikäs, tuo kiRÖHvin tänne minun pensaikkomailleni?” Kirahvi vastasi: “Tulin etsimään ruokaa, olen ollut monta päivää syömättä ja en löydä yhtään herkullista puuta, jonka tuoreita lehtiä voisin rouskutella.” Kirahvin korvat lupsahtivat alas ja se näytti kerta kaikkiaan surkealta. Pensassika katsoi näkyä tuntien pienen piston sydämessään. Kirahvi jatkoi: “Olen kulkenut kymmenen kilometriä etelään ja sen jälkeen kymmenen kilometriä itään, mutta liekö täällä puita minulle laisinkaan!” Sialle tuli mieleen kirahville idea ja se riemusta pomppien ja häntä huiskuen kiljaisi kirahville: “Mene vielä kymmenen kilometriä pohjoiseen ja siellä on puita! SIELLÄ ON PAAALJON PUITA!” Kirahvin korvat nousivat terhakkaasti takaisin pystyyn, sen silmät pompsahtivat auki ja pitkällä suipolla kielellään se kiersi huulensa ruokahalustansa. SLURPS! Kuola poskella se lähti laukkaamaan niin lujaa kun se väsyneillä koivillansa vielä pääsi kohti pohjoista. Sika huusi vielä jotakin: “Muista, että siellä on se dupududppuududud…” Ja kirahvi ei enää saanutkaan selvää mitä pieni pensassika yritti hänelle kertoa.

Kymmenen kilometriä pohjoisessa

Kirahvin jalat vapisivat sen jo laihentuneen vartalon alla. Kylkiluut pistivät rintaa. Sen pitkä kaula huojui puolelta toiselle, sillä sen kaulan kaikki seitsemää nikamaa pystyssä lihakset olivat myös väsyneet. Jos olisi tämän kirahvin nähnyt, olisi näky ollut hupaisa, se näytti siltä kuin se olisi sokerihumalassa! Silmäluomien välistä se juuri ja juuri vielä näki eteensä ja oli miltei kaatua maassa olevaan kuoppaan. Väistäen tuota, sen toinen jalka lumpsahti toiseen kuoppaan. HUPSIS! Ja se kaatusi! Alas römähtäen, silmät pamahtivat auki ja yhtäkkiä maan tilalla olikin taivas ja taivaan tilalla maa. “Mitä ihmettä nuo kuopat olivat, ei mikään eläin sellaisia kaiva!” Ajatteli selällään makaava kirahvi itsekseen. PUUUUUH. Pieni tuulen vire viilensi kirahvin kuonoa. Se huokaisi. Kirahvi keräsi vielä vähän energiaa ennen kuin avasi silmiään ja nyt se sen näki. Nuo kuopat olivat puunistutuskuoppia! Ylösalaisin katsellen vihreänä tiheänä metsänä kasvavaa istutusta edessään se ymmärsi, että hän oli saapunut kirahvien paratiisiin! Suuren suuri metsä täynnä rouskuva lehtisiä puita oli aivan sen kuonon kantaman etäisyydellä! “Ihanaa!” Ajatteli kirahvi ja samalla ihaili, kuinka hassunkuriselta metsä näytti ylösalaisin. Oletko koskaan miettinyt miltä puut näyttävät väärinpäin? Kirahvi laittoi vielä hetkeksi silmänsä kiinni, mutta nyt suuren suuri hymy suullansa. Kohta se nousisi ylös ja juoksisi metsän keskelle syömään vatsansa täydeltä. Vihreät lehdet täyttäisivät sen vatsan ja se voisi täydellä mahalla nukahtaa vihreän paratiisinsa keskelle.  

Kymmenen kilometriä pohjoisessa