Olipa kerran hyppyhämähäkki, jonka hyppelyistä tiesi koko savannin väki! Hyppyhämähäkki hyppeli aina kun pystyi, joskus tuonne ja joskus tänne. Se ei koskaan pysynyt aloillaan vaan hyppeli vaan. Eräänä päivänä hypittyään koko päivän sinne tänne ja tuonne, sitä vastaan tuli virtahepo. “Mihin sinä tänään hyppelet?”

Kysyin virtahepo hyppyhämähäkiltä. “Enpä tiedä, kunhan hyppelehdin..” Vastasi hyppyhämähäkki. Hyppyhämähäkillä tuli sellainen olo, että ei hänen menonsa olisi virtahepoa muutenkaan kiinnostaneet. Hänestä tuntui, että kaikki savannin eläimet olivat sitä mieltä, että hyppelyllä täytyy olla jokin tarkoitus. Kukaan ei voinut hyväksyä, että hyppyhämähäkistä oli vaan mukavaa hyppelehtiä. “Miksi kaikelle tekemiselle maailmassa, pitää AINA keksiä joku syy? Miksi ei vain voisi joskus tehdä jotain ihan vaan siksi kun se on kivaa?” Se ajatteli kiukustuneena ja lisäsi “Aikuiset mahtaa olla aika tylsiä tyyppejä..” Seuraavaksi pikku hyppelehtijää vastaan tuli norsu. TÖMPS TÖMPS, se tömisytti eteenpäin. “Hyppyhämähäkkisein, miksi sinä et koskaan kävele vaan aina hyppelehdit?” Kysyi norsu mutrusuuna. “Enpä tiedä, kunhan hyppelehdin…” Hämähäkki vastasi totuttuun tapaan. Se ärsyyntyi vielä enemmän siitä, että nyt jopa norsukin, joka tömisyttää tassuillaan, ei ymmärrä miksi hyppiminen on niin kivaa. Kukaan ei ymmärtänyt hyppyhämähäkkiä. Kaikesta huolimatta se jatkoi hyppelemistä ja lupasi, ettei koskaan aio sitä lopettaa. “Hippihyppihypitityy!” Se vihelteli ja jatkoi ilakointiaan. Pian sitä vastaan luikerteli kalkkarokäärme, joka sihisytti kieltänsä ja värisytti häntäänsä. “ZZZZZZZZ, pikku hyppyhämähäkki. Mikset nyt vain raaauhoittuizzzzziiiii. Tuo hyppiminen, kun rasittaa meitä muita eläimiä!” Nyt hyppyhämähäkki tuimistui ja vastasi ilkeälle kalkkarokäärmeelle: “Itsepäs olet kirottu kulkemaan maan tomussa, etkä voi hyppiä kertaakaan elämässäsi!” Hyppyhämähäkki otti kunnolla vauhtia ja hyppäsi korkeammalle kuin koskaan suoraan kalkkarokäärmeen myrkyllisen hännän yli toiselle puolelle käärmettä ja hyppeli kauas pakoon. Äristen ja puristen se jatkoi matkaansa tulipunaisena suuttumuksesta. Huulet mutrulla se hyppi ja hyppi niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.

Hyppyhämähäkki ja aita

Jo kovin pitkän tovin oli hyppyhämähäkki hyppinyt, kunnes se kohtasi aidan. Aita oli piikkilankaa ja se jatkoi siiiilmin kantamattomiin asti. Se oli isoin aita, minkä hyppyhämähäkki oli koskaan nähnyt. Se tiesi, että ihmiset rakensivat aitoja. Se oli niiden juttu. Ihmisten aidat oli tarkoitettu rajojen luomiseen. Niillä pidettiin tarkasti huolta, että jotain, mitä ei haluta päästää vapaaksi, pidetään aitojen sisällä. Ja niillä pidettiin tarkasti huolta myös siitä, että jotain, mitä oli aidan toisella puolella, ei haluttu päästää sisään aitaukseen. Pikkuinen hyppyhämähäkki oli aina kummastellut, miksi ihmeessä joku haluaisi aidan? Hän ei ainakaan aitaisi yhtäkään asiaa elämässään! Aidan toisella puolella oli kaunis valkoinen sarvikuono, joka jo katseli hyppyhämähäkkiä hölmistyneenä. Hyppyhämähäkki ajatteli, että aivan varmasti sarvikuono kysyisi häneltä taas sitä, miksi se niin hyppii. Sarvikuono tuli lähemmäksi aitaa, pysähtyi ja kysyi: “Onko tuo kivaa? Tuo hyppimisesi näyttää oikein hauskalta! Opetatko sen minullekin!” Voi että sitä riemua, mitä hyppyhämähäkki koki! Vihdoin hän löysi toisen, joka halusi tehdä jotain, koska se on kivaa. Hyppyhämähäkki hyppäsi aidan toiselle puolelle, opetti kauniille valkoiselle sarvikuonolle kaiken mitä tiesi hyppimisestä ja yhdessä he karkasivat tuosta salametsästäjien rakentamasta aitauksesta kohta vapaata savannia hyppien ja loikkien ympäri ämpäri. Mutta miten suuri sarvikuono sitten pääsi aitauksesta vapaaksi? Voitkin varmasti sen arvatakin jo: No hyppelehtimällä aitojen yli tietenkin!

Hyppyhämähäkki ja aita